Tänään ajattelin luoda blogin. En ole erityisemmin näitä harrastanut, mikäli ei lasketa teinivuosina tehtyä nettiblogia, jonka nimeä/salasanaa en luojan kiitos muista. Muistan vain, että se käsitteli elämääkin suurempia asioita (mm. ex-poikaystävät). Helpottaa ajatella, että elämä on ainakin siinä suhteessa mennyt tasapainoisempaan suuntaan. Tällä hetkellä elämä ja jännitys eivät sovi keskenään kuin kielteiseen lauseeseen. Sosiaalinen elämä on täysin tyrehtynyt ja kimpsut ja kampsut ovat taas turvassa omassa vanhassa kodissa perheen luona. Ei pelkoa spontaaneista baari-illoista ja illanvietoista. Niistä voi vaan enää uneksia. Nykyään jokaista tekemistä (lukeminen ei kuulu tekemisiin) varjostaa suuret omantunnontuskat. Mihinkään ei voi lähteä ilman syyllisyyden tuntoa siitä, että taas meni monta tuntia "hukille". Voiko eläminen mennä hukkaan?

Elämä pyörii tällä hetkellä sanan "lääkis" ympärillä. Sukulaiset soittelee, että ootkos lukenut ahkerasti ja kaverit vakuuttelee, et tänä vuonna pääset varmasti sisään. Sitten ne vielä lisää perään, et sähän oot lukenu niin paljon ja ahkerasti, et tottakai pääset. Niin ne sanoi viime vuonna, ja kuinkas sitten kävikään. Tässä sitä kyhnötetään Galenos edessä, vaikka viime vuonna luettiin. Mikään ei oo niin raivostuttavaa, kun se jatkuva kysely. Ei ihmekään, että tässä erakoituu, kun toinen vaihtoehto on mennä ristikuulusteluun.

Tänään sain onneksi luettua suhteellisen tehokkaasti elimistön happo-emästasapainosta ja vesitaloudesta. Voisin vielä kerrata entsyymit ja niiden toiminnat ja huomenna panostaa laskuihin, jotka ei kyllä huvita yhtään. Onneksi on vasta helmikuun alku, joten paniikkivaihdetta ei vielä tarvitse laittaa päälle, vaikka stressivaihteella mennään jo. Kunpa vain olisi jokin tunti-/sivumäärä, mikä olisi tarpeeksi. Joku päiväkohtainen tavoite, johon voisi aina olla tyytyväinen, koska turhauttavinta on tämä jatkuva epätietoisuus siitä, että lukeeko tarpeeksi. Eikä ne naamakirjastatukset: "Luin tänää 20 sivua ilman taukoa" helpota tätä oloa yhtään. Kuka idiootti niitä kirjoittelee? Eikä niillä ole edes mitään merkitystä, mutta miksi ne silti ottaa tosissaan.

Toivottavasti joku muukin taistelee näiden samojen ongelmien kanssa ja voi samaistua tuskaani.

Kiitos ja kuulemiin.